Latin geisha turku

latin geisha turku

Ruuan rakennetyyppi Pötköt  saint lucia sää 9 Lihaisat luut ja rustot  ylioppilastutkinto äidinkieli essee 1 Paloja kastikkeessa   mopon sisäkumin vaihto Paloja hyytelössä  ladrones pelicula completa en español latino Patee  perävaunun renkaat maatalous 14 Mureke  akşam ezanı saati Minkä ikäinen se on?

Onko se laiskanpulskea oloneuvos vai vauhdikas sähinkäinen? Aktiivinen, ulkoileva kissa tarvitsee runsaammin energiaa kuin rento sohvaloikoilija. Myös sterilointi vähentää energiatarvetta. Silitä kissaasi, tunnustele rasvakerrosta ja tutki vatsalinjaa: Jos painonhallinnalle on tarvetta, karsi ensin ylimääräisistä herkkupaloista ja kajoa perusravintoon vasta sitten — kissan laihdutus tulisi toteuttaa erittäin maltillisesti ja pitkällä aikajänteellä.

Jos kissa on liiankin hoikka, voit lisätä ruoan rasvapitoisuutta esim. Acana  passé simple français aller 4 Animonda  aggregaatin kytkentä taloon 26 Applaws  gillette fusion partahöylä 48 Bozita Feline  motörhead keikat peruttu 28 Brit Care  poron sisäfile valmistus 22 Brit Premium  tornion terästehdas outokumpu 24 Canagan  strömsö reseptit jauhelihamureke 19 Carnilove  ennen matkalle lähtöä 11 Coucou!

Monivärinen  matti mettälä kesko 1. Kissanpentu  hapot ja emäkset 76 Aikuinen  laivamme lähestyy jäävuorta Ikääntyvä  vakıa suresi dinle Purkki  brauerei aying bräu weissen 71 Annosvuoka  youtube neljä ruusua sun täytyy mennä 2 Annospussi  labiche la poudre aux yeux résumé 42 Monipakkaus  fattoria la vialla preise übernachtung 28 Tetra  rattia kääntäessä kuuluu kolinaa Pötköt  thai ravintola helsinki töölö 9 Lihaisat luut ja rustot  mitä tilaat grilliltä 1 Paloja kastikkeessa   vauva ähisee ja puhisee Paloja hyytelössä  ralph sarchie wikipédia Patee  thorsen møbler tilbud 14 Mureke  täytetyt tomaatit uunissa Jo heti alkuun voi sanoa, että Norssissa ei opettajia pelätty.

Heitä kunnioitettiin kutakin ansioittensa mukaan, mutta minun muistoissani pelätä ei tarvinnut ketään. Hän kun huusi aina sanottavansa. Me meidän luokan tytöt kävimme melkein kaikki rippikoulumme jostain syystä Martin seurakunnassa, jonka pastorina Haakon toimi. Iäksi on korviini jäänyt huuto: Johtui kait vain tunnollisesta läksyjen luvusta.

Tietenkin vielä silloin, kun syksyllä vuonna tulin oppilaaksi Turun Yhteislyseoon sen toiselle luokalle, kouluolot ja koulunkäyntitavat olivat  perin vanhakantaisella mallilla koko Suomessa. Opetettiin niin kuin oli vuosikymmeniä totuttu. Opettaja oli ehdoton auktoriteetti, jota oppilaiden kuului kunnioittaa kaikin tavoin. Vanha tapa oli myös luokan kesken salaa pyrkiä kohdistamaan huomio kulloisenkin opettajan omalaatuisuuksiin vääntämällä niistä vitsejä ja antamalla joskus lempinimi.

Usein se oli vain  pelkkä etunimi. Kaikille opettajille ei lempinimiä annettu - ja ehkä he hukkuivat historian hämärään sitten. Opetus  sinänsä oli  vielä luvulla opettajasta riippuen melko tylsää. Läksyjen kuulustelu - uuden asian opiskelu kirjasta tai taululta vihkoon kopioiden - ulkoaopettelu - uudet läksyt seuraavaksi tunniksi - sitä se oli yleensä tunnista toiseen.

Minkäänlaista oppilaan oma-aloitteisuutta ei monikaan opettaja ollenkaan hyväksynyt, ehkä  joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Suurin poikkeus ja mieleenpainuvin oli ehdottomasti aikanaan Norssin rehtori ja minulle hyvin rakkaaksi tullut äidinkielenopettaja,  Sampo Haahtela.

Tällaiset opettajat - ne poikkeukset - ne jäivät nuorten mieliin ja elämään -vuosikymmeniksi jotkut jopa. Tapasin toki hänet monesti Seniorinorssien tilaisuuksissa, mutta aina niiden Omiensa ympäröimänä. Tutustumiseen ei siis ollut oikein mahdollisuutta silloinkaan. Toivoin aikanaan kovasti, että joskus olisi! Olisi myös ollut ennenkuulumatonta vielä luvulla, jos luokan pulpetteja olisi jotenkin siirrelty: Mahdoton tehtävä Norssissakin, vaikka siellä jo vähän vapaamielisemmät opettajat saattoivat jopa istahtaa opettajanpöydän kulmalle.

Mutta että ryhmätöitä - ei sellaisia silloin tehty. Sellainenhan olisi sekoittanut koko luokan järjestyksen. Oliko koulussa  minkäänlaista oppilaskirjastoa edes Norssin alkuaikoina? Kun aikanaan sain omassa toimessani  idean opettaa inhotun Kalevalan ryhmätöillä kuvisopettajamme tehdessä yhteistyötä töiden kuvituksessa, Kalevala meni oppilaiden päähän kuin häkä.

Varsinkin Pohjan akka oli pelottavampi kuin Gallen-Kallelan ikinä. Muutin perheeni kanssa kesällä Turkuun Lapualta, Etelä-Pohjanmaalta. Körttiläisyys, tummiin pukeutuminen ja muutenkin kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä ilmenevä vanhanaikaisuus ja jäykkyys oli paikallisen väestön keskuudessa jokapäiväistä.

Aloitin koulunkäyntini Lapualla kansakoulun kolmannella luokalla. Reaaliaineita opettivat järjestään papit tai heidän vaimonsa. Meidän tyttöluokkamme oppilaat olivat lettipäisiä äitiensä - enimmäkseen maalaistalojen emäntien — huivipäisiä kopioita. Muotista ei hevin poikettu. Minulle Turkuun muutto merkitsi vapautta. Maaseudun ahtaudesta kaupungin avaruuteen - melkoinen paradoksi, kun sitä nyt ajattelee. Lapuallahan sitä avaruutta piti riittämän. Siellä ei ollut oikeaa merta lähimaillakaan.

Oli peltomeri - talvisin valkea, keväisin ruskea, syksyisin kullanhohtava peltomeri, jossa oli sadoittain latosaaria. Ja edelleen kesäisin melkein kokoonkuivuva Lapuanjoki, joka halkoi tasaista maisemaa.

Eipä ollut oikeaa merta Turussakaan näkyvillä, vaikka me perheen lapset niin luulimme. Joki, harmaanruskea, oli täälläkin maiseman halkojana. Mutta joenrannat olivat upeat vaahterapuistoineen.

Viettäkää hetki Tuomiokirkon kohdalla jokirannan vaahteroiden alla syksyisenä päivänä. Mikä värien upea  sekoitus maassa lojuvissa lehdissä onkaan Turku oli kaunis, vihreä kaupunki. Varsinkin Tuomiokirkon tienoo, jossa asuimme, oli talvisinkin kodikkaan viihtyisää, enimmäkseen puutaloseutua vielä luvulle asti. Turkua ei silloin luvuilla voinut olla rakastamatta. Olin siis onnellinen, iloinen tyttö tullessani Yhteislyseon toiselle luokalle syyslukukaudella Luokassa oli melkein 30 tyttöä.

Miltei maksimimäärä niihin aikoihin, tosin Lapualla luokallani oli 45 oppilasta. Koulumme toimi tuolloin  kahdessa paikassa. Postitalossa, joka siis oli todellakin aikaisemmin toiminut Turun pääpostina, ei ollut ollenkaan esimerkiksi kunnollisia voimistelutiloja eikä  kunnon juhlasalia. Useimmat koulun yhteiset tapahtumat  pidettiin tyttökoulun liikuntasalissa. Siellä luokkamme, kaikki luokkamme, viidennet A ja B ja C esittivät vuonna   joulujuhlissa - perinteen mukaan - näytelmän.

Vesterisen Leila oli itseoikeutetusti eteerisen hentona ja vaaleana itse Tuhkimo. Minä sain esittää hyvää haltiatarta, Celestrineä, Klasu Lilja C: Weissmanin Paula oli kuningatar.

Lappalaisen Antero, B-läinen, oli kaveri, josta kaikki pitivät. Lempeä, hauska ja ymmärsi tyttöjä jo silloin. Vaikka perheessään oli pelkkiä poikia! Ja mä laitoin yhtämittaa. Antero teki minulle  näytelmään omalaatuisen kruunun.

Hän jotenkin järjesti niin, että kruunuun syttyi kynttilät. Kannoin selässäni siis pattereita. Antero hihitteli selkäni takana roolinsa kesken: Sähkökatkokset eivät millään muotoa olleet Anteron vika, joten minua vaan sisäisesti nauratti itseänikin, kun replikoin: Kun ne valuu virtanaan, näyttää Herra armoaan.

Miks hän muuten meille ois, luonut taidon pyyhkiä ne pois? Harjoittelimme  kovasti koulutuntien jälkeen. Esitimme Tuhkimon kaksi kertaa - ensin alaluokille ja sitten muille. Se huvitti kovasti henkilökuntaa siellä. Se tarkoitti kahtakymmentäneljää kikattelevaa ja meluisaa nuorta naista. Ei sinne poikia tahdottu oikein päästää.

Joskus oli vaan pakko. Tyttökoulun rehtori oli luku sinänsä. Hän oli kaikkien kauhu. Musta tukka oli leikattu geometrisen tarkasti kulmikkaaksi. Viivasuorat sivuhiukset ja viivasuoraan leikattu lyhyehkö takatukka. Ei uskoisi, mutta siinä oli ihka oikea tyttökoulun rehtorin stereotyyppi. Hän oli jotenkin julmanoloinen nainen. Etenkin, kun oli yleisessä tiedossa, että hän inhosi meitä yhteislyseolaisia kaikella tapaa. Enemmän jopa kuin ressulaisia, poikakoululaisia, joiden koulu oli ihan vastapäätä.

Hänellä oli tapana seistä yläkertaan menevillä rappusilla ja tuijottaa sieltä korkeuksistaan meitä mustilla pistävillä silmillään. Kukaan ei erehtynyt menemään  ilman syytä rappusia ylös pyhimpiin kerroksiin. Muutenkin Nunnalan tytöt jäivät koulunuorison touhuissa meille vieraiksi.

Tyttökoulun myöhemmän rehtorin  tunsin sitten henkilökohtaisella tasolla perhetuttavana. Herttaisempaa ihmistä saa hakea.

Joitakin tunneistamme pidettiin postitalolla. Siellä oli aina jännittävää. Se oli sitä aikaa, jolloin ainakin tytöt ahkerasti näitä - enimmäkseen oman poikaluokkamme kavereita - vilkuilivat.

Pojat ei meistä  tytöistä vielä tuolloin niinkään välittäneet. Kattokaas kuin kauniit kutrit Katilla on, kato nyt Veli krr Katin kiharoita. Pelkäsin kovasti, että minulle naurettiin, vaikka minulla pitkä luonnonkihara tukka olikin. Ismo asui samoilla kulmilla kuin minäkin eli Kerttulinkadun tienoilla, ja näin häntä siis muulloinkin kuin vain koulussa. Ja kovasti yritinkin nähdä Iska viis veisasi meikäläisestä.

Kylmä totuus on että I on huomannut, mitä mä ajattelen hänestä ja yrittää vain pitää mut itsellään haaremitarkoituksessa. Minkäköhän laisia luulin sellaisten olevan. Ei siinä paljon lohduttanut se, että poikaluokan oltua vuorollaan meidän luokassamme, löysin useasti pulpetistani kortteja tai paperilappusia, joissa luki: Niiden lähettäjän tiesin vallan hyvin, vaan ei se Iska ollut, ei. Pekka muistelee, että Iska vaihtoi koulua joidenkin pienten keppostelujen takia sitten Mestarinkadulle muuton jälkeen.

Oli siinä kyllä kyseessä aika isot keppostelut! Leena oli täynnä pyhää kiukkua Iskaa kohtaan, ja niin sai poika lähteä koulusta. No, Iska muutti Puolalan Yhteislyseoon, ja henkilökohtainen henkinen elämäni ainakin rauhoittui huomattavasti.

Iska näet muutti myös pois Kerttulinkulmilta, enkä enää juuri nähnyt häntä. Vaikka myöhemmin tuntui, että hän yhtäkkiä halusikin nähdä - minua! Mutta mulla on jo oma rakas seurani - katselkoon vain.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi postitalolle ja Aurakadulle. Hän oli tomera, tiukka ja mukava. Hänen toinen silmänsä katsoi suoraan ja toinen sinne tänne. Koskaan ei ihan varmasti voinut tietää, ketä hän tarkoitti, kun kehotti vastaamaan kysymykseensä. Ei tietenkään mitään koulun kerhoa, ei sellaisia ollut silloin vielä Siitäkin näki, että pidimme Mimmistä kovasti.

Kerho kokoontui aina silloin tällöin jonkun jäsenen kotona. Sittemmin kerhoon alkoi olla tunkua, se hajosi  ja muutti sitten nimensä SKK: Antaumuksesta kertoo se, että silloin, kun maassa ja siis Turussakin, oli yleislakko maaliskuun alussa , eivätkä bussit kulkeneet, vaelsimme jalan Vähä-Heikkilään Silvennoisille.

Luulisin että tarkoituksenamme oli lähinnä kehittää jonkinlaisia kirjallisia harrastuksia keskuudessamme, mutta enempi kaverien yhteiseloa se kehitti. Ne tuonaikaiset pöytäkirjat ovat vielä tallella minulla. Pirkko kehotti minua vielä äskettäin polttamaan ne sekä päiväkirjanikin!!!

Älä taas yritä komennella, tai jätän ne testamentissani sinulle. Ehdolla, että et saa hävittää niitä! Niitä pöytäkirjoja ei totisesti tulevan äidinkielen opettajan tuotoksiksi oikein uskoisi. Villiä, olevinaan humoristista sekasotkua koko vihot täynnä Viihdettä lapsenmielisille alkuaikoina, vakavaa elämän havainnointia ja pohdiskelua myöhemmin. On kuitenkin muistettava eräs tärkeä seikka. Ei nuoriso tuolloin, sen paremmin kuin nykyäänkään, hyväksynyt mitä tahansa, jota joku hurjaksi  tai ennenkokemattomaksi kehui.

Niin oli myös rockin laita. Se oli itse arvosteltava. Muistan, että melkoisen ennakkoluuloisina me konserttisaliin silloin menimme. Ja vähän samanlaisina, epäröivinä, sieltä palasimme. Vaan ei tuo mitään maita ja taivaita kääntänyt. Niissä kävi koko Turun nuoriso, vanhemmatkin. Ulkona oli poliiseja kuin pahimman mellakan odotuksessa. Emme me - suurin osa nuorista - villiintyneet rockista millään lailla. Toki siellä konsertissa oli pari, kolme ihmistä noussut seisaalleen taputtamaan orkesterille Eivät he muistini mukaan tanssineet - hyppivät enintään.

Taputtivat seisaaltaan ehkä tavallista villimmin Oliko se pelkkää provosoitumista? Ehkä myös  todellista innostumista. Kirjoitin vimmoissani muutamien kavereiden kanssa erittäin vihaisen yleisönosastokirjeen Turun Sanomiin, jonka syytä mielestämme koko konsertin provosointi oli.

Media oli media jo tuolloin! Musiikkimaku oli  vielä silloin luvun puolivälin tienoilla rockin vasta hiipiessä esiin jostain kaukaa hyvin samanlainen niin nuorilla kuin vanhemmillakin. Itse olin erityisen harras  operetti-oopperamusiikin ja klassisenkin ystävä. Radio niitä soitti, ja radiota silloin kuunneltiin. Televisio oli kyllä jo tullut -uutuus sekin, mutta alkuun se näytti kultakaloja, visailuja  ja jääkiekkoa sentään.

Isäni lauloi Laulun Ystävissä - tunnetussa turkulaisessa kuorossa - pidän edelleenkin mieskuorolaulusta. Ennemmin sitä kuin rockin pahimpien muotojen meteliä. Sen  myötä — rockin - kuitenkin jotkut jo silloin kapinoivat vanhempiensa mielipiteitä vastaan. Murrosta ja uhmaa - sitä kait Sitten tietysti kiinnostivat edelleen  ne iskelmät. Jazz myös - lauloihan esim. Brita Koivunen ihan selvästi jazz-sointuisia kappaleita. Tapaamme mieheni kanssa käydä heinäkuun toisena viikonloppuna veneellä Taalintehtaalla.

Melko rauhallinen - todella jazziin keskittyvä viikonloppu. Yleensä yhtä aikaa Ruisrockin ja Hangon Regatan kanssa - siis rauhallista on ja pieniä, hyviä mm. Tämä oli mainos tämä. No, silloin aikoinaan pidettiin enimmäkseen ulkomaisista, nykyisin klassikoiksi tulleista iskelmistä. Kieli oli englantia, tietysti: Strangers in the night I dont care how much you love me Se tarkoitti, että iltaisin eri koulujen teini-ikäinen nuoriso kerääntyi kävelemään  keskeisimpään kaupunkikorttelistoon.

Humalistonkadun varrelle perustettiin noihin aikoihin Mini-golf-rata. Jos joku sattuisi noin vain niitä lukemaan, hämmästys voisi olla melkoinen. Golf-kenttä keskellä Turun keskustaa!! Korttelinkierto ja viikonloppuna jossakin baarissa pikkupullan syönti oli oikeastaan terveellistä ja hauskaa, viatonta huvia.

Sääli niitä, jotka asuivat kaukana keskustasta silloin. Onneksi Turussa kulki ratikoita. Kakkosen raitiovaunu kulki aivan meidän kotitalomme ohi Hämeenkadulla. Pysäkki oli olohuoneen ikkunan alla. Aamuviideltä alkoi koko päivän kestävä kiljunta, kun ratikka tuli pysäkille, ja jarrut vinkuivat. Kumma kyllä siihen tottui niin, että jos joku aamu ei tuttua kiljuntaa kuulunutkaan, siihen sitten heräsi. Ei kovin läheltä keskustaa - kuten meiltä Hämeenkadulta -kuitenkaan juuri koskaan kaupungille ratikalla kuljettu.

Kävellen se oli ilmaista ja yhtä nopeaa. Odottelin yleensä Vesterisen Leilaa Uudenmaankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Jalassolan Pirkko liittyi seuraan Yliopistonkadulta. Kävellen käsikynkkää keskenämme me vietimme iltoja. Ei meistä koskaan valitettu missään. Siinä tavattiin Ressun eli Reaalilyseon poikia.

Oli Tipulan eli Tyttölyseon tyttöjä. Tapasimme vuorenvarmasti myös poikaluokkamme kavereita noilla kierroilla. Kun ei tiedetty oikeaa nimeä. Olin kesän jonkinlaisena juoksutytön ja yleishenkilön myyntiä ja siivousta - elämäni kohtalo näköjään sekoituksena koko kesäloman Turun Kuvauksessa.

Olin jo edellisenä kesänä siellä ja kesän jälkeenkinpäin. Touhukasta aikaa, kun muistetaan, että koulua oli ja töitä tehtiin myös lauantaisin. Siellä tapasin paljon opettajiamme ja tietysti myös koulukavereita.

Valokuvaus oli milteipä muotia tuolloin. En kuitenkaan valita mistään noissa päiväkirjoissani. Koko ajanhan sattui ja tapahtui! Ja sain kipeästi tarvitsemaani palkkaa. Myöhemmin olin kolmena kesänä Kupittaan Savi Oy: Mutta aloitteisuutta arvostettiin kummassakin työpaikassani nuoressakin työntekijässä -aloitteisuutta, jota koulussa ei opittu silloin-- Tämä asia ei ole vuosikymmeninä työelämässä muuttunut. Tumput suorina ja nyrpeä ilme: EI enää ensi kesänä tapaus - eikä suositella muille.

Ja - hae aina ITSE kesätyösi! Ei se työnantaja sinun isääsi ole palkkaamassa! Kaikki nuoret olivat silloin kesätöissä, jos vain töitä sai. Työ kesti täyden päivän jo vuotiailla. Koulu maksoi tuohon aikaan, eikä monellakaan perheellä ollut liikaa rahaa. Kaikkia perheen lapsia ei koulutettu.

Nuo vuodet   olivat merkittäviä Turun nuorison elämässä. Kuten jo aiemmin olen maininnut. Eikä pelkästään rockin vuoksi. Muutos nuorisokulttuurissa vähän joka puolelta katsottuna. Ketkä jatkaisivat lukiossa seuraavana vuonna?

Tuli selvitys Kouluhallitukselta Normaalilyseoksi muuttumisesta ja päätös, että 9. Nuorisokulttuurissa tapahtui itseasiassa paljon. Elokuvissa kävimme katsomassa mm. Turussa niitä oli kaksi. Näytäntöön voi mennä istumaan milloin vain ja viettää siellä aikaansa niin kauan kuin halusi. Halailuun sopiva paikka nuorille siis. Ei siis mitään varsinaisia elokuvia. Itse en erikoisemmin ihastunut James Deaniin. Simosen Kaijalle tuli tärkeä Elokuva-aitta-lehti.

Myös James Dean -leffa. Sinne rakennettiin jo ihan pysyviä kulisseja. Leilan pikkusisko, Anneli, näytteli siellä jotain lapsiroolia, mutta näytteli joka tapauksessa.

Itse olin Turun Tähti-tytöissä mukana vielä naimisiin mentyäni. Pirkko, Leila ja minä. Ei itse tanssittu paljoakaan - vielä. Leilan luona oli grammari, ja siellä eräs Kape ja Leilan veli opettelivat kanssamme. Eihän silloin tarvittu mihinkään ns. Niitä oli vain hauskaa opetella. Kaiveltiin komeroita ja ullakoita ja lisäiltiin vaatetukseen pitsejä, huiveja, olkihattuja, varsikenkiä, sangattomia silmälaseja Pojat kaivoivat vanhoja liivipukuja ja piippuja esiin.

Niissä tamineissa viihdytettiin sitten alaluokkien oppilaita se koulupäivä. Illalla oli ohjelmalliset tanssit - mutta ihan tavalliset hynttyyt päällä siellä tanssittiin. Ei mitään juhlapukumeininkiä tai vanhoja tansseja. Ne tulivat vastaan vasta ylioppilaskuntien juhlissa aikanaan.

Käytiin ihan maksullisissa tanssikouluissa. Oli pakko, kun piti opetella jiveä. Se oli uusi, jännittävän vauhdikas tanssi. Liittyi mielissämme vähitellen siihen rockiin. Lehtosen Ykä Ressusta oli vuosia uskollinen jive-kaverini. Kesätöistä ja tansseista poikkean välillä muunlaiseen, hyvin toisenlaiseen kesätunnelmaan. Kirjoitan tätä paikassa ja tunnelmassa, jonkalaisessa on luullakseni vain erittäin harvoja päiväkirjoja täytetty.

Istun näet kanootissani melkein keskellä Kassorinselkää ympärilläni henkeäsalpaavan ihana maisema ja vielä henkeäsalpaavampi hiljaisuus. On aivan tyyntä, niin tyyntä, että tuskin värekään rikkoo koko selän muodostamaa peiliä Oikealla on aukea, jonka reunat ovat sinertävän harmaita saaria.

Ja tätä suunnatonta kauneutta ja ihanaa hiljaisuutta, joka niin hyvin sopii mun tyyntyneeseen mieleeni, mä yritän sovitella sieluuni, jotta voisin aina säilyttää sen jossain sisimmässäni.

Tämähän on kuin rauhan ja onnen vertauskuva. Jokunen kalanpolskahdus ja vesilinnun huuto vain välillä korostaa entistä selvemmin kesäyön hiljaisuutta Tällaisia kesäyön  hiljaisia hetkiä olen näillä samoilla vesillä kokenut monia, monia.

Sillä vähänpä tuolloin, vuotiaana, aavistin, että vain runsaan viiden vuoden kuluttua asuisin samojen rantojen äärellä, soutelisin samoja vesiä yhtä haaveellisena. En enää tyttönä, vaan nuorena naisena. Nyt vain rouvaksi kutsuttuna. Nykyäänkin, kun katselen ikkunastani ulos tai istun rakkaan mieheni kanssa parvekkella kesäiltoina, näen nuo samat vedet - milloin yhtä tyyninä ja hiljaisuuteen vaipuneina - milloin villeinä aaltoillen kantaen vaahtopäiden pitsihuntuja pärskeissään.

Yhä heijastuvat rantojen puut ja kalliot veteen, ja yhä yhtä paljon tuo kauneus sisimpääni vaikuttaa Kuin silloin - nuorena tyttönä kesäpaikkamme vesillä kanootissani hiljalleen meloessani. Minulle syksy ja kevät olivat hyvin jännittävää aikaa. Luokkasormukseni katosi ensimmäisen vakituisen poikakaverin, Ressua käyvän, mukavan ja komean, Lohtajan Sepon, taskuun heti ensitreffeillä. Tyttö piti sormusta kellonremmissä ja poika yleensä  oikeassa pikkusormessaan. Kun pyysin sitä takasin, Sepe vastas silmää iskien, ettei sitä enää saanut irti.

Se ei mahtunut hänen pikkusormeensa. Se oli niin pieni. Omansa hän antoi mulle mun kellonremmiini. Elin outoa, uudenlaista elämää. Molemmille kokemus oli kait yhtä uusi ja hämmentävä.

Ensisuudelma - kaikki siihen liittyvä - oli ensimmäistä tuolloin. Oltiin katseltu toisiamme kaupungilla ja muualla pidemmän aikaa. Yllätys minulle silti oli  melkoinen, kun Pave, Sepen uskollinen seuralainen, tuli syysiltana kysymään minulta: Mun piti tulla kysymään, kun se ite ei uskalla.

Oltiin pari kertaa viikossa kulkemassa käsi kädessä milloin leffaan, milloin jonkun kotiin, milloin käveltiin vain muuten. Eikä sellasista, joilla on villapusero ja pitkät housut. Televisio esitteli avaruutta jonkinlaisina piirroksina muistaakseni. Mutta tuli myös muuta - silloin elettiin jo täysillä koulutanssien aikaa.

Vähitellen halusinkin olla vapaa. En ollenkaan tykännyt istua saman kaverin vierellä koko iltaa. Mut mä haluun tanssia toistenkin kans.

Mitä mä oikein haluan? Olin helpottunut ja surullinen - yhtäaikaa. Myöhemmin seurusteltiin vielä - lyhyen aikaa. Murrosikää ja murrosta monella tapaa. Ratikalla ei edes kannattanut kaupungille mennä. Ketäpä siinä olisi tavannut. Eri asia oli muut matkat. Joskus oli niin kova kiire kouluun, varsinkin Norssin aikoina, että piti ajaa kolmosen raitiovaunulla koulun lähelle Itäiselle Pitkällekadulle saakka.

Muutenkin minä kaipasin niitä ratikoita kauan ja hartaasti. Ne olivat lempeä matkustustapa. Mikä sääli, että se loistava yhteysverkko luvulla purettiin. Tilalle tulivat katkuiset linja-autot. Häpeä ja ihmettely koko Suomen silmissä. Hänen oikea nimensä oli Heinrih Kiss. Hän tuli kouluumme  kait kolmannelle luokalle Unkarista. Kummallisen mustavalkoisesti politisoituneita me sen ajan nuoret olimme.

Johtui varmaan sotien kipeistä muistoista vanhemmillamme. Sota-aika oli vielä lähellä. Haiski vain hymyili eikä  koettanut korjata asiaa mitenkään omalta kohdaltaan. Joskus pääsi hiihtämään jo ihan omilta kulmilta, mutta yleensä kannoimme äheltäen sukset Kupittaalle, ja sieltä lähdimme hiihtämään Uittamon ja Ilpoisten lumisiin metsiin, jäiden aikaan jopa Hirvensaloon mäkeä laskemaan.

Hiihtovaatteet oli kullakin omanlaisensa, minulla esimerkiksi duffelitakki. No, pitkät housut ja monot sentään oli jokaisella. Ja tietysti sukset — puusukset - joita isä voiteli. Se oli tärkeä yhteisö monille nuorille. Ei siihen mitään erityisiä pääsyvaatimuksia ollut. Porukkaa oli eri kouluista. Piti vain olla teiniyhdistyksen jäsen. Penni keksi värikkäitä kohteita. Väkeä oli aina paljon, joskus henkeä patikoimassa polkuja.

En näe oikein mitään. Ei mua silti yhtään harmita. Ne tuli nääs kipeeks auringosta eilen Airistolla. Me mentiin Auran Tähtipoikien veneellä Krampin saareen Airistolla. Meitä oli eri kouluista. Perillä plättyjen paisto ja tee varsinkin. Laskiaisena oli pahvit alla, kun laskettiin mäkeä. Ykä veti sitten mua siinä kelkassa ja osti mulle lihapiirakan Kaskenmäen alapuolen kiskalta. Veli oli tullut siihen ja huusi aina tahtia, kun me marssittiin ja kaikki huusi ÖÖ  aina kun nostettiin jalkaa.

Veli kanto kyllä mun ja Leilan pahveja. Jesse selitti sille, että hän on kuulema onnettomasti rakastunut taas. Kun tietäs, koska se on tosissaan - ei kait koskaan. Vitsailee ja naurattaa muita. Joskus se sattuu mun sisälleni ihan oikeesti. Just viikko sitten Jesse  sano mulle muka tosissaan, sillon me oltiin kyllä kahdestaan et kahden vuoden päästä mä olen kuulema rouva Kati Karskela. Ja että me mennään häämatkalle Leonardo da Vincillä Amerikkaan. Mä pelleilin takasin ja sanoin, et niin hullun nimisellä laivalla mä en lähde.

Ei tuu häistä mitään Kävelimme sinne sun tänne. Sitten Jesse ehdotti, et mentäis kaikki Karskelalle puurolle. Soitimme levyjä, söimme puuroa ja pidimme spiritistisen istunnon. Lisäksi Jesse näytti mulle piirustuksiaan. Hän on tosi loisto piirtäjä ja veistäjä myös.

Yhden hän lupasi mulle. Se piirustus on minulla muistojeni arkussa. Veikko Jesse   Karskela on menestynyt taiteilija nykyään. Se koskettaa jotain herkkää elämäntyönsä tehneen sisällä. Dani ja Timo kävivät Ressua hekin. Sitten syötiin kaalisoppaa ja hihiteltiin sit hiljaa siellä. Leila istu Timpan sylissä, mitä kummaa! Joku yritti tanssiakin, mut siitä tuli liian kova ääni. Pidin ja pidän itse paljon hiihtämisestä. Siskoni Raijan kanssa kävimme laskemassa mäkeä Piispankadun jälkeisiltä korkeilta rantatörmiltä alas Aurajoen jäälle.

Se oli hurjaa menoa. Myöhemmin sain muuta seuraa. Kummallisesti alkoi Kerttulin- ja Hämeenkadun kulmaan ilmestyä poikia suksineen. Siinä Osuuskaupan kulmalla, joka oli meidän alakerrassa, odotteli ensin Suomisen Veli Id lobe yu minua hiihtokaveriksi. Joskus nuo kaksi odottelivat sitten yhdessä minua hiihtämään. Erään kerran olin kotimme pihanpuoleisella parvekkeella mattoja pudistelemassa: Veli kysy, lähtisinkö mä hiihtämään heidän kanssa.

Simppa ei taaskaan puhunut mitään. Mut miks se sit haluu tulla mukaan. Veli se vaan ilmestyi sinne alas. Tuli Vähä-Heikkilän kasarmilta Hämeenkadulle. Vaikka Uittamo oli kotinsa vieressä! Perhe kurkki olohuoneen erkkeri-ikkunasta. En ollenkaan olisi niin välittänyt Velin ja Simpan itsepintaisesta seurasta. Koetin vähän vältelläkin heitä. Viimeistään Ilpoisten hiihtomajalla he kuitenkin odottivat minua.

Ja minä kun odotin tyhmyyttäni - se todettakoon tässä nöyrästi vallan muuta seuraa, jota ei juuri saapunut - muita vain. Sitten me laskettiin yks hurjan jyrkkä mäki. Siellä oli jotain pikkupoikia ladulla kiljumassa ja mä päätin, että nyt näytetään. Onneks mä pysyin pystyssä. Jessekin huusi, et Hyvä Kati! Veli hermostu, kun Jesse tuli siihen. Mitä se oikein meinas? Ihankuin me oltais joskus oltu yhdessä. Suomisen Veli tuli myöhempinä vuosina minulle rakkaaksi ystäväksi. Hän kulki paljon mm.

Pimmon kanssa ja Krohnin Marjonkin seuralaisena, ennenkuin tämä meidän kouluun myöhemmin tullut kaunotar vaarallinen nainen, olen päiväkirjaani huomioinut! Jopa joitakin Turun Teatterin koulua vielä käyviä tanssiavustajia kulki suureksi ihmeeksemme Velin kainalossa aina jonkun aikaa.

Me Velin kanssa pysyimme kuitenkin vain ystävinä kauan. Velin tapasin jonkun kerran Turussa koulun jälkeisinä vuosina. Hän oli naimisissa ja asui Helsingissä. Siellä hän toimi  tähtitieteen tutkijana Helsingin Yliopistossa käsittääkseni. Joskus vuotiaana istuin usein tuntikausia syksyiltoina kotini lähellä Kerttulin kallioilla, kansakoulun alapuolella.

Piirsin tähtitaivasta  mustakantiseen vihkooni ja vertailin sitten omiani kirjaston kirjojen virallisiin tähtikarttoihin. Osasin tähtitaivaan kirkkaimmat tähdet ja kuviot ulkoa kuin vettä vain. Jos joku silloin olisi kertonut, että itseasiassa istuin Turun kekiaikaisen hirttopaikan päällä, minua olisi kyllä viety.

Onneksi en tiennyt eikä kukaan kertonut. Yhteen aikaan kaveriporukkamme oli nimetty Pegasuksen tähtien mukaan. Pirkko, Leila, Liisa ja minä olimme se neliö. Asuintalostamme kellarista löytyi sitä purkamista varten tehdyissä museoviraston alustavissa tutkimuksissa joskus luvun puolivälissä keskiaikaisen luostarin seinärakenteita. Kellarin holvit olisi lain mukaan pitänyt tutkia tarkemmin ja ehkäpä säilyttää - niinkuin talokin - mutta hys-hys talo purettiin, ja oletetun luostarin jäänteet jäivät levennetyn, meluisan Hämeenkadun alle.

Hullua, sekavaa touhua se oli. Mielestäni kotimme tietysti olisi saanut jäädä paikoilleen, vaan ei. Kaunis  kaksikerroksinen nikkarijugend-talo sai mennä useiden muiden samanlaisten Hämeen- ja Kerttulinkadun talojen lailla.

Katseltiin katkerana itku kurkussa Paljolti samanlaisiin Piispankadun-Kasarmikadun rakennuksiin ei koskettu. Niitä siellä on joitain vieläkin. Melko paljon samanlainen kuin omamme oli aikoinaan siinä lähellä. Tuli melkein itku nyt. Sellaisia korkeita, avaria huoneita ei enää rakenneta. Uunilämmitys tosin oli hankalaa, mutta ne meidänkin kaakeliuunimme upeine kuviointeineen olivat kauniit. Ilmeisesti käsin muotoiltuja maalattuja ja poltettuja.

Jalkakäytävän yläpuolelta katsovat erkkeri-ikkunat olivat näköala moneen asiaan. Niiden pesu taas oli hengenvaarallista suorastaan. Kadunpuolen rappukäytävässä oli värikkäät lyijylasi-ikkunat. Vesi tuli sisään ja meni ulos. Lämpeni kaasuboilerilla, joka oli kylpyammeen yläpuolella.

Tyypillinen sen ajan koti hyvällä paikalla Tuomiokirkon ja myöhemmän Yliopiston lähellä. Lääninsairaalakin rakennettiin samoihin aikoihin. Poikkesin äsken jonkun verran  tavalliselta koulupolulta. Tein sen ihan tarkoituksella. Näitten muistelujen yksi tarkoitushan on heijastaa aikaansa. Ne ovat  kuin vanha, vähän himertävä peili, joka yrittää näyttää vähän himertävää  kuvaa siitä, mitä ja millaista joskus oli.

Maailma tuntuu nykyään monella tapaa muuttuneen kovin kovaksi, välinpitämättömäksi. Klisee ehkä - tai sitten ei. Puhutaanpa vaikka nykyään niin ikävästä,  jopa julmalta tuntuvasta koulukiusaamisesta. Mistä ihmeestä siinä pohjimmaltaan oikein on kyse? Jaa-a sen kun tietäisin, taitaisin melko kuuluksi tulla. Meidän kouluaikanamme sellaisesta ei puhuttu. Ei ainakaan minään ilmiönä. Eipä tosin ollut foorumeitakaan, joissa puhua. Nykyäänhän niitä tuntuu riittävän.

Luulen, että vastaus on Emme siis mielestäni omana kouluaikana kokeneet mitään erityistä kiusaamista - pojilla oli enemmänkin pikkupoikien tapaan nahistelua ja tönimistä tai kaikenmoista naljailua monissa eri muodoissa. Joskus kirjoiteltiin pieniä juorunpalasia jostakusta jollekin kaverille pienen kirjelappusen muodossa koulutunnin aikana. Ei se tieto tai arvailu sen pidemmälle levinnyt. Vaan ei sitä minään kiusaamisena pidetty.

Jos itse esimerkiksi olisin mennyt valittamaan jollekulle, että Iska kiusaa mua, kun hän minulle jotain muotojen puutteesta aikoinaan huomautteli, olisin todella ollut jo jonkinasteisen kiusaamisen kohde- sen jälkeen!! Ne pienet jutut nieltiin kyyneleineen, ja vaikka, kuten huomaatte, muistot ovat jääneet kaivelemaan, nyt ne lähinnä naurattavat. En koe itseäni koskaan oikeastaan ikäisteni taholta kiusatun missään. Miten sitten oikeasti ketään olisi kiusattu silloin ja miksi?

Elettiin sotien jälkeistä niukkuuden vuosikymmentä. Kodit, kodin tavarat ja yleensäkin maallinen mammona oli ainakin minun kaveripiireissäni kullakin kutakuinkin yhtälaista. Ei ollut mitään erityisemmin kadehdittavaa, joka silloin niinkuin nykyäänkin hyvin usein on eräs kiusaamisen lähtökohta.

No, itse en ole eläessäni kadehtinut keneltäkään muuta kuin kahta asiaa: Joskus nuorena sitä, että joku sai olla ainoa lapsi. Itse olin nelilapsisen katraan vanhin ja todella tunsin itseni ajoittain varsin surkeaksi paimeneksi. Nuoremmat kun eivät lempeäluontoista isoasiskoaan paljoa totelleet. Myöhemmin olen ollut ikionnellinen siitä, että minulla on kolme ihanaa sisarusta. Heille, jos kelle, voin soittaa ja kertoa elämäni ilot ja huolet tai usein  he minulle.

Niinkuin on nykyinen perheenikin! Itse jouduin - jouduin todella - suhteellisen nuorena, vähän alle alle kuusikymppisenä - sairaseläkkeelle sydämeni ja selkäni vikojen vuoksi.

No, ehdinpä sitä ennen tehdä kahta - jopa kolmea työtä - ja yhtäaikaa. Hoidin myös itse lapseni kotona ja raahasin heitä konttoriin mukanani. Kun nuorempi tytär tuli kouluikään, lähti äiti myös kouluun. Minusta tuli viimein se, miksi olin opiskellut, äidinkielen opettaja. Tosin pystyin toisen työni vuoksi olemaan vain  yläasteen tuntiopettaja - välillä päätoiminen - ja opetin montaa muuta ainetta. Tulin oppilaitteni kanssa hyvin toimeen, syystä jota en itsekään tiedä. Ymmärsin kait murkkujen sielunelämää.

Vaikka kyllä hermot joskus olivat mennä ja menivätkin Oli myös yritys firmamme talouspomon kanssa. Kadehdin siis niitä, jotka pääsevät liikkumaan ja touhuamaan vielä ikäihmisinä energisinä ja ihanina.

Tulipa pitkä katsaus vallan muuhun kuin puheena olleeseen koulukiusaamiseen, mutta suotakoon se anteeksi. Poukkoilen aina vaan polulta metsään! Tytöistä kun puhutaan, tulee tietysti mieleen pukeutuminen. Nykyaika mainoksineen ei taida muusta paljoa välittääkään. Tytöt ja tyttöjen vaatteet - miksei myös pojat ja heidän vaatteensa. Toisaalta -hauskaahan se on - ja huoletonta huvia, jos vain hallitsee raha-asiansa. Eli että rahaa on ja riittävästi.

Kouluikäisiltä vaaditaan nykyään paljon, jo koulunkin suhteen. Enpä pärjäisi nykyajan lukiossa. Vaan enpä pärjäisi myöskään näillä nykyajan muotimarkkinoilla! Varsinkin ulkonäkö tuntuu olevan joskus miltei pääasia ihmisessä.

Minulla on kaksi noin parikymppistä tyttärentytärtä. Tosin molemmat luonnostaan hyvin kauniita, mukavia myös. Heidän kanssaan keskustelen joskus näistäkin jutuista. Kaiken kun täytyisi  olla  kohdallaan, ja tyylillä totisesti on väliä! Keskikoululaisena luvulla ei paljoa pukeutumipulmia ollut - ainakaan paljouden suhteen.

Puutteen suhteen sitä enemmän. Sodanjälkeinen aika toi esille itsekunkin kekseliäisyyden vaateasioissa. Oli onni, jos oli kotona ompelukone. Poljettava Singer oli aarre. Jos vielä sattui saamaan kaupasta sopivaa kangasta, tytön kretonkimekko tai teryleenihame oli  piankin ommeltu. Itse  esimerkiksi ompelin teinikastajaisiin huovasta!

Myöhemmin  kaupoista sai ostaa Burda-nimistä lehteä, jossa oli kaavat milloin minkinlaiselle luomukselle. Kätevintä oli, että nuo kaavat oli jotenkin ovelasti tehty apua - minulla oli kerran viidennellä geometriassa ehdot sellaisiksi, että niistä sai mitä kokoja tahansa leikatuksi kankaasta. Kivoja mekkoja ja jakkupukuja niiden mukaan tehtiin. Se osti, jolla oli varaa.

Nelilapsisen perheen tyttö ompeli itse ja kutoi itse. Ja poikaystävä osasi kehua tuloksia - se oli kannustavaa. Vaan eipä sitä silloin kouluaikana  kenenkään vaatteita vertailtu.

Ehkä se sitten oli sitä kiusaamista. No ansaittua sitten ainakin. Muutenkin koin, että meidän luokkamme oli hyvin yhtenäinen. Osittain jo keskikouluaikana - mutta varsinkin Norssi-aikana ja lukioikäisinä olimme samaa porukkaa koko luokka. Erilaisia ei kiusattu, tuettiin, jos heitä edes olikaan.

Eräs kuvaava tapaus noilta ajoilta. Lukioaikana, muistaakseni keväällä , luokkaamme tuli vaihto-oppilaana amerikkalainen tyttö, Susan. Hän oli hieman pullukka, vaalea ja uskomattoman naiivi, avuton olento meihin muihin verrattuna.

Hän asui Koskisen sisarusten, Tuulan ja Minnan kotona. Mutta olimme kaikki luokan tytöt hänen kavereitaan. Sattui monta onnetonta tapausta. Susan ei osannut ommella. Hänen hameenhelmansa roikkui joskus ties missä, me avustimme hakaneuloilla. Susan rakastui milloin kuhunkin luokkiemme poikaan, aina onnettomasti. Oli vaikea tilanne, kun kerran olimme porukalla Rantasen Leenan luona uudenvuodenhipoissa. Susan halusi ehdottomasti mukaan.

Pojat eivät halunneet, ei varsinkaan Hessu, minun Lasani paras kaveri. Ei siitä jutusta heidän välillään sitten tullut mitään. Muistan myös paimentaneeni Susania Ressun konvareissa kerran. Päiväkirjani on suorastaan hätähuutoa täynnä. Susan oli nyt iskenyt sinisilmänsä - sillä kertaa siniset. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt käyttävän piilolinssejä - jopa erivärisiä! Susan parkui - itki tosissaan. Romanssia ei taaskaan vaan syntynyt. Vuosia myöhemmin meillä omassa kodissamme asui samanniminen amerikkalaistyttö, nuoremman tyttäreni luokalla vaihto-oppilaana.

Uskomattoman samankaltainen hosuli tämä toinen Susan. Hän asui ensin lukiomme kanslistin perheessä, mutta sitten tämä rouva suorastaan rukoili minua ottamaan hänet meille. Jospa teidän tytöt osaisi paremmin tulla toimeen hänen kanssa kuin meidän pojat.

Latin geisha turku -

Vietetään koulun vihkiäisiä Nuoremmat kun eivät lempeäluontoista isoasiskoaan paljoa totelleet. Kesätöistä ja tansseista poikkean välillä muunlaiseen, hyvin toisenlaiseen kesätunnelmaan. Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi postitalolle ja Aurakadulle. latin geisha turku Lasa oli näet pukeutunut komeaksi kasakaksi. Tuli Vähä-Heikkilän kasarmilta Hämeenkadulle. Swiss Diamond Try Me paistinpannu 18 cm. Hänen toinen silmänsä katsoi suoraan ja toinen sinne tänne. Kovasti he kyselivät pärjäämisensä perään. Viimeistään Ilpoisten hiihtomajalla he kuitenkin odottivat minua. Tässä kohtaa on ehkä syytä ottaa esille eräs tärkeä asia, joka vaikutti moneen muuhun asiaan, tähänkin nimenomaan, ja monella tapaa.

Jos joku silloin olisi kertonut, että itseasiassa istuin Turun kekiaikaisen hirttopaikan päällä, minua olisi kyllä viety. Onneksi en tiennyt eikä kukaan kertonut.

Yhteen aikaan kaveriporukkamme oli nimetty Pegasuksen tähtien mukaan. Pirkko, Leila, Liisa ja minä olimme se neliö. Asuintalostamme kellarista löytyi sitä purkamista varten tehdyissä museoviraston alustavissa tutkimuksissa joskus luvun puolivälissä keskiaikaisen luostarin seinärakenteita. Kellarin holvit olisi lain mukaan pitänyt tutkia tarkemmin ja ehkäpä säilyttää - niinkuin talokin - mutta hys-hys talo purettiin, ja oletetun luostarin jäänteet jäivät levennetyn, meluisan Hämeenkadun alle.

Hullua, sekavaa touhua se oli. Mielestäni kotimme tietysti olisi saanut jäädä paikoilleen, vaan ei. Kaunis  kaksikerroksinen nikkarijugend-talo sai mennä useiden muiden samanlaisten Hämeen- ja Kerttulinkadun talojen lailla. Katseltiin katkerana itku kurkussa Paljolti samanlaisiin Piispankadun-Kasarmikadun rakennuksiin ei koskettu. Niitä siellä on joitain vieläkin. Melko paljon samanlainen kuin omamme oli aikoinaan siinä lähellä. Tuli melkein itku nyt. Sellaisia korkeita, avaria huoneita ei enää rakenneta.

Uunilämmitys tosin oli hankalaa, mutta ne meidänkin kaakeliuunimme upeine kuviointeineen olivat kauniit. Ilmeisesti käsin muotoiltuja maalattuja ja poltettuja. Jalkakäytävän yläpuolelta katsovat erkkeri-ikkunat olivat näköala moneen asiaan. Niiden pesu taas oli hengenvaarallista suorastaan. Kadunpuolen rappukäytävässä oli värikkäät lyijylasi-ikkunat. Vesi tuli sisään ja meni ulos. Lämpeni kaasuboilerilla, joka oli kylpyammeen yläpuolella.

Tyypillinen sen ajan koti hyvällä paikalla Tuomiokirkon ja myöhemmän Yliopiston lähellä. Lääninsairaalakin rakennettiin samoihin aikoihin. Poikkesin äsken jonkun verran  tavalliselta koulupolulta. Tein sen ihan tarkoituksella. Näitten muistelujen yksi tarkoitushan on heijastaa aikaansa.

Ne ovat  kuin vanha, vähän himertävä peili, joka yrittää näyttää vähän himertävää  kuvaa siitä, mitä ja millaista joskus oli. Maailma tuntuu nykyään monella tapaa muuttuneen kovin kovaksi, välinpitämättömäksi. Klisee ehkä - tai sitten ei.

Puhutaanpa vaikka nykyään niin ikävästä,  jopa julmalta tuntuvasta koulukiusaamisesta. Mistä ihmeestä siinä pohjimmaltaan oikein on kyse? Jaa-a sen kun tietäisin, taitaisin melko kuuluksi tulla. Meidän kouluaikanamme sellaisesta ei puhuttu. Ei ainakaan minään ilmiönä. Eipä tosin ollut foorumeitakaan, joissa puhua.

Nykyäänhän niitä tuntuu riittävän. Luulen, että vastaus on Emme siis mielestäni omana kouluaikana kokeneet mitään erityistä kiusaamista - pojilla oli enemmänkin pikkupoikien tapaan nahistelua ja tönimistä tai kaikenmoista naljailua monissa eri muodoissa.

Joskus kirjoiteltiin pieniä juorunpalasia jostakusta jollekin kaverille pienen kirjelappusen muodossa koulutunnin aikana. Ei se tieto tai arvailu sen pidemmälle levinnyt. Vaan ei sitä minään kiusaamisena pidetty. Jos itse esimerkiksi olisin mennyt valittamaan jollekulle, että Iska kiusaa mua, kun hän minulle jotain muotojen puutteesta aikoinaan huomautteli, olisin todella ollut jo jonkinasteisen kiusaamisen kohde- sen jälkeen!!

Ne pienet jutut nieltiin kyyneleineen, ja vaikka, kuten huomaatte, muistot ovat jääneet kaivelemaan, nyt ne lähinnä naurattavat. En koe itseäni koskaan oikeastaan ikäisteni taholta kiusatun missään. Miten sitten oikeasti ketään olisi kiusattu silloin ja miksi? Elettiin sotien jälkeistä niukkuuden vuosikymmentä. Kodit, kodin tavarat ja yleensäkin maallinen mammona oli ainakin minun kaveripiireissäni kullakin kutakuinkin yhtälaista.

Ei ollut mitään erityisemmin kadehdittavaa, joka silloin niinkuin nykyäänkin hyvin usein on eräs kiusaamisen lähtökohta. No, itse en ole eläessäni kadehtinut keneltäkään muuta kuin kahta asiaa: Joskus nuorena sitä, että joku sai olla ainoa lapsi.

Itse olin nelilapsisen katraan vanhin ja todella tunsin itseni ajoittain varsin surkeaksi paimeneksi. Nuoremmat kun eivät lempeäluontoista isoasiskoaan paljoa totelleet. Myöhemmin olen ollut ikionnellinen siitä, että minulla on kolme ihanaa sisarusta. Heille, jos kelle, voin soittaa ja kertoa elämäni ilot ja huolet tai usein  he minulle.

Niinkuin on nykyinen perheenikin! Itse jouduin - jouduin todella - suhteellisen nuorena, vähän alle alle kuusikymppisenä - sairaseläkkeelle sydämeni ja selkäni vikojen vuoksi.

No, ehdinpä sitä ennen tehdä kahta - jopa kolmea työtä - ja yhtäaikaa. Hoidin myös itse lapseni kotona ja raahasin heitä konttoriin mukanani. Kun nuorempi tytär tuli kouluikään, lähti äiti myös kouluun. Minusta tuli viimein se, miksi olin opiskellut, äidinkielen opettaja. Tosin pystyin toisen työni vuoksi olemaan vain  yläasteen tuntiopettaja - välillä päätoiminen - ja opetin montaa muuta ainetta.

Tulin oppilaitteni kanssa hyvin toimeen, syystä jota en itsekään tiedä. Ymmärsin kait murkkujen sielunelämää. Vaikka kyllä hermot joskus olivat mennä ja menivätkin Oli myös yritys firmamme talouspomon kanssa. Kadehdin siis niitä, jotka pääsevät liikkumaan ja touhuamaan vielä ikäihmisinä energisinä ja ihanina. Tulipa pitkä katsaus vallan muuhun kuin puheena olleeseen koulukiusaamiseen, mutta suotakoon se anteeksi.

Poukkoilen aina vaan polulta metsään! Tytöistä kun puhutaan, tulee tietysti mieleen pukeutuminen. Nykyaika mainoksineen ei taida muusta paljoa välittääkään. Tytöt ja tyttöjen vaatteet - miksei myös pojat ja heidän vaatteensa. Toisaalta -hauskaahan se on - ja huoletonta huvia, jos vain hallitsee raha-asiansa. Eli että rahaa on ja riittävästi.

Kouluikäisiltä vaaditaan nykyään paljon, jo koulunkin suhteen. Enpä pärjäisi nykyajan lukiossa. Vaan enpä pärjäisi myöskään näillä nykyajan muotimarkkinoilla! Varsinkin ulkonäkö tuntuu olevan joskus miltei pääasia ihmisessä.

Minulla on kaksi noin parikymppistä tyttärentytärtä. Tosin molemmat luonnostaan hyvin kauniita, mukavia myös. Heidän kanssaan keskustelen joskus näistäkin jutuista. Kaiken kun täytyisi  olla  kohdallaan, ja tyylillä totisesti on väliä! Keskikoululaisena luvulla ei paljoa pukeutumipulmia ollut - ainakaan paljouden suhteen. Puutteen suhteen sitä enemmän. Sodanjälkeinen aika toi esille itsekunkin kekseliäisyyden vaateasioissa.

Oli onni, jos oli kotona ompelukone. Poljettava Singer oli aarre. Jos vielä sattui saamaan kaupasta sopivaa kangasta, tytön kretonkimekko tai teryleenihame oli  piankin ommeltu. Itse  esimerkiksi ompelin teinikastajaisiin huovasta! Myöhemmin  kaupoista sai ostaa Burda-nimistä lehteä, jossa oli kaavat milloin minkinlaiselle luomukselle.

Kätevintä oli, että nuo kaavat oli jotenkin ovelasti tehty apua - minulla oli kerran viidennellä geometriassa ehdot sellaisiksi, että niistä sai mitä kokoja tahansa leikatuksi kankaasta. Kivoja mekkoja ja jakkupukuja niiden mukaan tehtiin. Se osti, jolla oli varaa. Nelilapsisen perheen tyttö ompeli itse ja kutoi itse. Ja poikaystävä osasi kehua tuloksia - se oli kannustavaa.

Vaan eipä sitä silloin kouluaikana  kenenkään vaatteita vertailtu. Ehkä se sitten oli sitä kiusaamista. No ansaittua sitten ainakin. Muutenkin koin, että meidän luokkamme oli hyvin yhtenäinen. Osittain jo keskikouluaikana - mutta varsinkin Norssi-aikana ja lukioikäisinä olimme samaa porukkaa koko luokka. Erilaisia ei kiusattu, tuettiin, jos heitä edes olikaan. Eräs kuvaava tapaus noilta ajoilta.

Lukioaikana, muistaakseni keväällä , luokkaamme tuli vaihto-oppilaana amerikkalainen tyttö, Susan. Hän oli hieman pullukka, vaalea ja uskomattoman naiivi, avuton olento meihin muihin verrattuna. Hän asui Koskisen sisarusten, Tuulan ja Minnan kotona. Mutta olimme kaikki luokan tytöt hänen kavereitaan. Sattui monta onnetonta tapausta. Susan ei osannut ommella. Hänen hameenhelmansa roikkui joskus ties missä, me avustimme hakaneuloilla.

Susan rakastui milloin kuhunkin luokkiemme poikaan, aina onnettomasti. Oli vaikea tilanne, kun kerran olimme porukalla Rantasen Leenan luona uudenvuodenhipoissa. Susan halusi ehdottomasti mukaan. Pojat eivät halunneet, ei varsinkaan Hessu, minun Lasani paras kaveri. Ei siitä jutusta heidän välillään sitten tullut mitään. Muistan myös paimentaneeni Susania Ressun konvareissa kerran.

Päiväkirjani on suorastaan hätähuutoa täynnä. Susan oli nyt iskenyt sinisilmänsä - sillä kertaa siniset. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt käyttävän piilolinssejä - jopa erivärisiä! Susan parkui - itki tosissaan. Romanssia ei taaskaan vaan syntynyt. Vuosia myöhemmin meillä omassa kodissamme asui samanniminen amerikkalaistyttö, nuoremman tyttäreni luokalla vaihto-oppilaana.

Uskomattoman samankaltainen hosuli tämä toinen Susan. Hän asui ensin lukiomme kanslistin perheessä, mutta sitten tämä rouva suorastaan rukoili minua ottamaan hänet meille. Jospa teidän tytöt osaisi paremmin tulla toimeen hänen kanssa kuin meidän pojat. Susan asui meillä jonkun viikon ja lähti sitten kotiin. Lähetti myöhemmin kuvan itsestään marssimassa jossain pride-kulkueessa! Edellinen olkoon jonkinlainen vertaileva katsaus luvun lopun ja luvun vaihto-oppilastoimintaan.

Nuo kaksi Susania ovat vaan jääneet mieleen siitä, että kyllä suomalainen tyttö yleensä on ollut ja edelleen on huomattavan kekseliäs, huomaavainen ja älykäs. Ollaan nyt sitten tultu monen mutkan kautta postitalolta Mestarinkadulle ja  ollaan jo pitkälti Norssissa.

Onnellisia ainakin olemme - jo koulutalon vuoksi, jollei muuten. Uusi koulu on ihmemaa. Suuret valoisat luokat, valoisat käytävät, upea portaikko isoine ikkunoineen ja huom.

Avaria käytäviä eivät rumenna naulakot, ne ovat kerroksia alempana. On iso juhlasali puolapuineen -ja siihen liittyvä ns. Kouluruokala ja ihmemaa, pesu- ja wc-tilat, ovat alimmassa osittain maanalaisessa kerroksessa. Portaikon kohdalla alemmassa kerroksessa on myös - monessa mielessä - tärkeä kerhohuone.

Olemme tulleet miltei paratiisiin, jos nyt kukaan kouluaan voi ihan paratiisiksi kuvitella. Mutta postitalon ja Aurakadun ja minkä tahansa Turun, Suomenkin, silloisen koulutalon rinnalla tämä totisesti on paratiisi. Vietetään koulun vihkiäisiä On edustettuna maaherraa ja arkkipiispaa ja pienempää viskaalia jos millä mitalla.

Opettajakunta istuu juhlasalin etuosassa. Heinon Taisto ja Weissmanin Paula ovat juhlallisia. Heidät on valittu airuiksi juhlaan. Tase hymyilee tyypillistä hieman veltonoloista hymyään ja yrittää vaivihkaa nojailla juhlasalin ovenpieleen.

Paula toisella puolen oviaukkoa on hermostunut. Onko sukkien saumat suorassa. Vaalea tukka hulmahtaa silmille. Iloista hymyään - ei näytä ainakaan siltä, että pyörryttäisi.

Oppilaat kuhisevat opettajien takana luokittain. Meidän luokka istuu rukousaulan puolella. Pojat istuvat peräseinään nojaillen tuoleissaan. Tapa, joka tulee toistumaan jälkeenpäin monissa muissa juhlissa. Vähemmän ujot pojat ovat tulleet edemmäs istumaan. Tunnelmaa on, vaikka itse juhla on tavanomaisen asiaankuuluvasti  puheita ja erilaisia soitannollisia esityksiä liikatäynnä. Melkein entinen rehtori, Herman Suoninen, pitää tuttuun tapaansa jännittävimmän puheen. Jännitetään, onko puhe likimainkaan siitä, mistä pitäisi, ja kuinka kauas aiheestaan hän taas eksyykään.

Ikävä kyllä täytyy sanoa, että Hermannille hymähtelevät myös opettajat. Pahempaa on se, että  melkein koko Turun kouluaikani joudun olemaan hänen oppilaanaan matematiikassa. Lukioaikanakin vielä lyhyen matikan lukijana.

Uskon kertakaikkiaan iäti, että  kurja laskupääni ei ole huono perimmältään - opetus taas oli. Sitä todistaa sekin, että myöhemmin Yliopistossa Kasvatustieteeseen kuuluvalla tilastomatematiikan kurssilla sain koko kurssin parhaan arvosanan lopputentissä. Eikä se johtunut siitä, että poikaystäväni Lasa opiskeli tuolloin tilastomatematiikkaa ja tietokonealaa samaisessa yliopistossa - ei hän minulle matematiikkaa opettanut!

Ujonoloinen  todellinen ensirakkaus molemmilla, ja tulevan yhdessä elämisen suunnittelu olivat meidän pääaineemme silloin. Herman Suonisen opetusmetodit olivat onnettomat - enkä ollut ainoa onneton siinä asiassa. Me lyhyen matikan lukijat teimme penkkareihin aikanaan Hermannista kuvan.

Siinä hän seisoo jalat hieman sisäänpäin kääntyneinä, logaritmitaulukko ylösalaisin käsissään ja sanoo: Ai - ei kukkaan. No mennään sitten etteenpäin. Hän oli hyvä opettaja.

Olisimme mielellämme halunneet hänet edelleen matikanopettajaksemme, mutta kait Hermannin piti saada jotain opettaa, ja niin Lilli opetti meille kemiaa ja fysiikkaa. Lilli opetti niin, että minulla yo-todistuksessa oli kemian arvosanana 8 ja fysiikan peräti 9. Ja silti, matikassa geometriassa 5 ja algebrassa 6. Opettajan taito siis vaikutti noin paljon - olen siitä vieläkin vähän katkera - hassua sinällään. Lillin poika, Matti Mäkelä, oli B-luokalla ja siis  yliopettaja Metsänkylän heiniä.

Matti olikin matikkanero siinä missä Metsänkylän Tanukin - ja Seppälän Matti vielä kolmantena. Heistä kaikista tuli aikoinaan professoreita, kuten Pihlannon Pekastakin. Tanu vaikutti - vaikuttaa  Turun Yliopistossa. Olin muuten kuuntelemassa aikoinaan hänen tohtorinväitöstilaisuuttaan. Se oli mielenkiintoinen ja jotenkin omalaatuisen  juhlava tilaisuus Pihlannon Pekka on puolestaan Kauppakorkeassa proffana ja Mäkelän Matti kait Polilla nykyisin Aalto-yliopistolla ja Seppälän Matti Helsingin Yliopistossa kartologian miten mielenkiintoinen sana professorina.

Suomisen Velistä en ole varma, saattoi hän olla tähtitieteen professorikin. Tutkija Hesan Yliopistossa ainakin. Myös meidän Niinikosken Juhasta tuli  lääketieteen tohtori ja professori. Monta tuli proffaa siis tosiaan meidän luokilta - tarkoitan tässä nimenomaan silloisia Norssin 8. Muuten nämä kaksi vuosiluokkaa sekoitetaan usein toisiinsa syystä, jonka Pekka on maininnut.

Hän sai vaimokseen villin ja ihanan kaunottaren, Pimmon eli Pirjopäivi Salvon vuosiluokalta. Jukka nai heti koulun loputtua Makensa, Marketta Järvisen. Rakkaita terveisiä sinne toiseen ulottuvuuteen! Hidastetaanpa pikkuisen vauhtia tärkeän asian kohdalla. Liittyyhän se tietyllä tavalla norsseihin. Meitä parien osasia kävi lukioluokilla miltei päivittäin ruokatunnin jälkeisellä vappaavartilla Martinexin baarissa. Emme me yleensä tilanneet kuin mehulasillisen, jos sitäkään. Mihin sitä viikonlopun vapaana mentäisiin?

Muistan monet Jukan luona vietetetyt kahvihetket Lehtiön Pekka hallitsi hypnoosin - niin hän meille ainakin kerran uskotteli eräissä istujaisissa. En muista, menikö joku todella hypnoosiin. Oltiin Krohnin Marjon tai Lakion Jussin luona - kenen sopikin järjestää illanistujaiset.

Turun teinikunta järjesti mieleenpainuneita Helsingin matkoja tilausbusseilla. Vaikka Pimmo kyllä seisoo käytävällä ja laulaa suoraan korvaan, voi apua! Ei se edes oikein osaa, ei muista sanoja. Se huitoo tuolla mulle. En mä nyt voi mennä. Ja Lasakin nuokkuu mun sylissä. Liisa Tuomi Ruotsalaisessa Teatterissa Hesassa. Sillä bussireissulla oli paljon turkulaisia nuoria. Niillä matkoilla oli yleensä aina hauskaa. Kuopiossa järjestettiin valtakunnalliset teinipäivät: Ja paljon turkulaisia nuoria.

Kun juna lähti hiljalleen liikkeelle, seisoin alimmalla portaalla. Lasa piteli mua kädestä. Hän juoksi junan vierellä pitkän matkaa ja huusi: Mitä sä Kuopiossa teet? Olin mummin ja ukin luona. Meistä kahdesta ei tullut sitten lopulta avioparia kaikkien suureksi ihmetykseksi ja suoraan sanoen monien - aluksi perheidemmekin - mielipahaksi.

Lasa oli hieno, herkkä ihminen. Ehkä hienoin, jonka olen koskaan tavannut. Hänen kanssaan ei oikein voinut riidellä. Kerroimme toisillemme yleensä kaikki asiamme. Lasa kuunteli ja sanoi, ettei muut merkitse mitään, jos minä vain olen hänen vaimonsa jonain päivänä. No, lopulta se  sitten mielestäni oli mahdotonta.

Niitä ei käynyt kiertäminen, niiden yli oli kiivettävä. Minä kiipesin, Lasa jäi toiselle puolelle. Tässä kohtaa on ehkä syytä ottaa esille eräs tärkeä asia, joka vaikutti moneen muuhun asiaan, tähänkin nimenomaan, ja monella tapaa. Se oli seksi kaikissa muodoissaan. Yleisin edellytys oli tietysti avioliitto.

Ei niistä ainakaan puhuttu. En muista, että olisin edes parhaitten kavereitteni kanssa koskaan seksistä puhunut. Se vaan oli sellainen outo ja arka asia, josta ei tiennyt mitä sanoa. Niinpä me Lasan kanssa kyllä sivusimme aihetta monestikin, olimmehan sentään menossa kovasti naimisiin keskenämme jo ollessamme vuotiaita. Mä rupesin ihan hermostumaan, kun Lasa selitti, että veljet sitä kuulema jo kovin laskevat.

Kaikille se nyt muka kuuluukin. Kiusaavat vain pikkuveljeä, mä luulen. Lasa tuli myös illalla kuuden maissa ja toi minulle lahjaksi kirjan. Luimme sitä illalla yhdessä. Ilmapiiri välillämme kävi jännittyneeksi Se oli realistisen raaka, väkivaltainenkin kirja, mutta sillä oli sanottavaa paljon.

Nimi jo sanoo paljon Toisaalta ymmärsin häntä, toisaalta taas en käsittänyt, että poikien — miesten - hormonitoiminta oli jotenkin niin erilaista kuin se meihin tyttöihin verrattuna oli. Minun rakkauteni oli onnellista romantiikan ruusutarhaa. Lasalle ei pelkkä ruusutarha enää riittänyt. Koin itseni itsekkääksi ja omituiseksi, kun Lasa taas oli - yritti olla - kärsivällinen. Ristiriitaa lisäsi se, että minä opiskelin jo yliopistossa.

Lasa taas, vaikka samanikäinen olikin, kävi vielä viimeistä vuotta koulua. Oli henkilöitä, koulukavereita nimenomaan, jotka paheksuivat minua Lasan jättämisestä niin, etteivät enää edes puhuneet minulle.

Rupesivat selvästi halveksimaan minua. Perhe katsoi  alkuun syyttävästi. No - Lasa meni aikanaan naimisiin tahollaan hänkin. Hän oli edelleen vaarallisen kaunis! Oli tullut Helsingistä juhliin. Hän kysyi, olinko nyt Lasan kanssa naimisissa. Oli nähnyt Laineen Antin meistä naamiasissa ottaman kuvan - sen, jossa olen Lasa-kasakan sylissä.

Kenen laittamana, sitä en tiedä. Enhän minä ollut Lasan vaimo. Ne olivat valkoiset  tennarit, joihin me tietyt, yhdessä usein kulkeneet  parit, olimme kirjoittaneet nimemme. Haikean hauska muisto todella.

Joka tapauksessa kouluajan lopun ja opiskeluajan alun Lasa ja minä olimme erottamattomat, ja me olimme onnellisia. Kävimme usein hänen veljiensä ja näiden vaimojen luona kylässä. Mairen kanssa olemme olleet ystäviä vuodet jälkeenkinpäin. Lasa ja minä olimme vaihtaneet luokkasormuksia jo syksyllä vuonna Ihan totta oli silloin ehdottanut sellaista.

Olin jo luvannut, että nyt olisi ehkä sitten aika Tähän väliin voisi olla kuvaavaa silloisille mietteilleni ote päiväkirjastani: Se oli leikkiä, mutta sattui arkaan kohtaan. Toisin sanoen Lasa kosi minua taas. Ja sanoi, ettei hän jaksa odottaa mua viittä-kuutta vuotta.

Tiedän nyt, että haluan, mutta en vielä Parhaimmatkin ihmiset voivat joutua niissä noidanpyörteeseen?? Muka järkeilevä ja kait kokonaan hakoteillä oleva kommentti ikiomasta, kovin epävarmasta päästäni. Kuvaavaa kait silloiselle ajatusmaailmalleni oli sekin, että Pirkon minusta  abijuhliin kuvitettuna tekemässä matrikkelissa istun Naantaliin, siis Lasan luo, menevässä linja-autossa jokin kutomus käsissäni ja tuumin ajatuskuplassa: Täytyy katsoa, että on semmonen ammatti, jossa eläkettä saa varmasti.

Rakkaus oli suurta, niin oikeaa, puhdasta kaikki Sitten elämä toi polulle niitä kivenjärkäleitä. Eräs niistä vei minut autollaan ostamaan junalippuja sinne Hesaan, Lasaa tapaamaan. Sanoo nyt, että oli päättänyt jo heti alussa ja sai viimein ainoan, jonka halusi. Lopulta minun oli tehtävä vaikea, tuskallinen valinta. Ja  niin vaan hurmasi ja vei toinen mies minut parin vuoden päästä vallan muihin ympyröihin jopa omaksi hämmästyksekseni.

Jotkut epäilivät - juorusivatkin - minun menneen ehkä tehtailijan rahapalatsiin asumaan. Voi, voi kaukana siitä oli maalaistalon yläkerran konttorin pari huonetta öljykaminoineen. Edes vettä ei sinne tullut.

Se piti hakea anopilta alakerrasta. Maalitehtaalla pyöritti yksi mylly alkuaan yhtä laatua maalia entisen navetan yläkerroksessa. Työväkeä oli meitä alkuun kolme tehtaalla ja minä konttorissa. Luku sinänsä ja asia, joka ei kuulu nyt mitenkään Norssimuisteluihin. Jatketaanpa tarinaa niistä meidän rakkaista ja vähemmän rakkaista opettajistamme. Minä en ymmärrä ollenkaan teidän poikien ulkopuolisuuden tunnettanne Sampo Haahtelan suhteen.

Minulle hän oli suuri idoli suorastaan jo heti ensi tapaamisesta lähtien. Oli hän sitten rehtori tai äidinkielenopettajani, hän teki minuun aina suuren vaikutuksen. Ja ylioppilasvuotenamme jo sairas. Hän itse kertoi siitä minulle käydessäni kesällä hakemassa koululta todistujäljennöksiä.

Oli ollut Saksassa jossain leikkauksessa. Toisaalta hän piti kovasti huolta minun terveydentilastani. Me tulimme loistavasti toimeen keskenämme.

Minun oli helppo puhua hänen kanssaan. Hän piti paljon ainekirjoitustyylistäni. Lähetteli aineitani milloin minnekin liittoon ja kilpailuun. Seikka, joka sitten yliopiston ainekirjoituskurssilla karvaasti kostautui minulle Vaan koulussa rakastin äidinkielentunteja. Kirjoitin melko helposti l: Olin ihastunut pilkkusääntöihin - ihan totta. Kaikki kielioppi oli musiikkia minun korvissani. Auskultantit - nuo luokan takana istuvat varjo-olennot - joutuivat joskus luokan edessä lukemaan  ääneen aineita ja arvostelemaan niitä.

Hän oli minun toinen lempiopettajani. Muhkea, karhumainen, kyyninen ja tarkkasilmäinen. Rakastin historiaa, siinä missä suomeakin. Ylioppilaskevään historiantentissä Putte kysyi minulta yhden ainoan kysymyksen: Kysyä nyt tuollaista - eihän se kuulu edes tenttiaineistoon!

Menee se viisaskin joskus vipuun. Sellainen hissan tentti se. Ruotsia meille tuli uutena opettamaan vallan erikoinen persoona. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa persoona isoin kirjaimin.

Ville Vallattomaksikin me häntä kutsuimme. Hänen opetuksellaan me opimme ruotsia. Naurunremahdusten ja vitsailujen - usein hieman kaksimielisten -lomassa hän takoi päähämme Ruotsinkielen vaikeuksia -opuksen lisäksi paljon muuta -jopa nippelitietoa - koska tiesi ylioppilaskirjoituksissa niitä tarvittavan. Ville oli myös ehdoton hurmurityyppi. Koulun teinikunnan järjestämissä juhlissa oli aina opettajakuntaa mukana. Mennäänpä mukaan vaikkapa potkijaisiin Tuolloin ikäraja oli 21 vuotta Alkoholin suhteen sivuharppauksia sattui Kyllä alkoholia käytettiin aika yleisesti.

Myöhemmin sitten reilusti ravintoloissa. Vaan ei minun tuntemassani tyttöjoukossa ryypätty. Myöhemmin joskus aika railakkaasti! Vaan mennään nyt sinne potkijaisiin sitten. Olemme koko päivän pelänneet, mitä kaikkia konnankoukkuja seiskan porukoilla olisi meille poislähtijöille varattuna.

Päiväkirjaani kirjoitan, että meidän luokan Matit meidät tytöt varsinkin pelastivat, eikä Pekkakaan Lehtiö meitä kovin kovakouraisesti käsitellyt. Mitä tarkoittanen, sitä en muista. Nyt alkaa kuitenkin tanssi. Ja sen totisesti muistan, kun minua  saapuu hakemaan -Ville! Lähdemme tyttöjoukon tirskunnan myötä tanssimaan. Totean, että Ville tanssii hyvin.

Jopa Lasa rupeaa mulkoilemaan pahasti, kun Ville tunkee poskeaan poskeani vasten. Kappale on tango, ja Ville kait yrittää esittää, että näin sitä kuuluu tanssia. Minä koen tilanteen lähinnä kiusallisena. Minun ei kuuluisi tanssia tuolla tavalla kenenkään muun kuin oman poikaystäväni kanssa.

Seuraavaan tanssiin hän hakee Pimmoa. Me yritämme ottaa tanssit tansseina. Se oli lehtori Vileniä se. Penkkaritoimikunta Metsänkylän Tanun johdolla maalailee kuvia - osa tekee opettajista lauluja. Ville istuu rennosti kuvassaan jalka toisen päälle heitettynä, henkselit esillä, rusetti kaulassa  ja silmälasejaan heilutellen.

Noista naamiaisista vielä muutama sana - luulen, että moni ikätoveri sekoittaa kahdet, helmikuun ja helmikuun , naamiaiset toisiinsa. Niissä oli paljon väkeä. Turun Sanomat teki niistä lehteen jutun. Opettajakunta oli hyvin naamioitunut. Sampo oli kommodöörin asussa ja hänen vaimonsa geisha. Sitä, kuka oli takapää, ei saatu selville. Turun Sanomissa oli oikea kuvakavalkadi noista naamiaisista.

Minulla on lehtileike tallella - vähän repaleisena tosin. Kaikilla näyttää olevan hauskaa. Tytöt saivat esitellä sääriään, kellä oli mitä esitellä, oikein lehteen. Minun sääreni eivät mitkään säihkysääret olleet, mutta tulivat kuvassa esille vallan vahingossa.

Lasa oli näet pukeutunut komeaksi kasakaksi. Turun Sanomien kuvassa Lasa kyllä näkyy - ja minun jalkani, jotka tulevat ulos hameiden keskeltä hänen sylissään. Muuta ei minusta näykään! Joku oli lääkettä tarjoava puoskari, ja Lehtiön Pekka, pormestari Lippone, valvoi, kuka pääsi hänen kaupugissaan, Napolissa, kulkemaan.

Paljon meillä - taas vain muutamilla teinikunnan jäsenillä - oli niissä naamiaisten järjestelyissä tekemistä. Tehtiin, kun tehdä piti. Homma onnistui yli odotusten. Ja minulle henkilökohtaisesti ne olivat kait unelmien täyttymys. Päiväkirjani välissä on pukuuni kuulunut kreikattaren nutturan punainen nauha. Siihen Lasa on kirjoittanut mustekynällä: Rakas latinanopemme, Pekka Murto — Murre - lähti ylioppilasvuottamme edeltävänä keväänä muualle.

Hänen tilalleen tuli  kovin ujon oloinen nuori mies, lehtori Saleva. Penkkarikuvassa on opettajanpöydän reunaan tarttuneet valkeat sormet ja pöydän välilevyn seasta tuijottavat pyöristyneen pelokkaat silmät.

Tästä pääsenkin taas välillä hyppäämään polulta metsään - tapa, josta en vaan pääse eroon näköjään. Enkä pahemmin viitsi yrittääkään. Sattui tässä vuonna , että olimme mieheni kanssa marras-joulukuussa talviasunnollamme Madeiran kauniilla kukantuoksuisella saarella.

Huoneisto on meillä ollut siellä vuodesta lähellä jyrkkää niemenkärkeä, jolla on kuuluisa? Maalien sesonkiaika on näet kesä. Muut opettajat olivat kesälomilla, minä vaan totuin paiskomaan töitä kesäisin entistä enemmän. No,siis joulukuun 6. Eräs hotellialueen ravintola on vuosikausia järjestänyt Itsenäisyysjuhlat suomalaisille.

Niin turisteille kuin muutamalle harvalle vakituisesti Madeiralla asuvalle. Tuona vuonna Aimo, mieheni, piti tavan mukaan puheen isänmaalle - se on ollut tapa jo alusta asti.

Mieheni rakastaa puheiden pitämistä ja varsinkin toisten ylipuhumista. Hänestähän tuli minun kohtaloni! Silloin kuulimme kesken puheen jonkun huutavan: Istuimme kuten tavallista paikallisen portugalilaisen Suomen konsulin pöydässä. Senhor Marcello Correio perheineen on aina mukana näissä juhlissa. Emme nähneet huutajaa, mutta ääni oli minusta tuttu. Ilta jatkui tanssilla paikallisessa yökerhossa. Ensin vähän emmin -komealla kaverilla oli raskassankaiset silmälasit näet, mutta tuttuhan oli.

Se oli mukava tapaaminen. Heillä on siellä loma-asunto melko lähellä Funchalin keskustaa. Yksi asia jäi vaivaamaan Olisi pitänyt kysyä Toukolta, vieläkö hän tykkää syödä neilikankukkia.!! No niin -- metsästä taas polulle. Niin monia asioita tulee mieleen.

Kuka tätä enää jaksaa lukea? Etkä pääse pois - lorvit Juhani Ahona kait sittenkin. Ei mitään Hyryä tämä juttu. Vaan itse päivä oli sekavaa menoa täynnä sekin. Aamunavauksessa olimme kansallispuvuissamme lavalla.

Illalla koulun juhlasalissa tanssittiin ja syötiin. Oli uudet puvut ja niin juhlallista Itseasiassa sekä Pirkko että minä juhlimme kaksissa koulumme perättäisissä penkkari-iltajuhlissa.

Useat opettajat tulivat istumaan meidän pöytäämme ja kyselemään opinnoista ynnä muista, ja tunnelmaa oli taas. Itseasiassa minä sain tilaisuuden juhlia vielä kolmansissakin penkkari-iltajuhlissa.

Hän oli käynyt sotaväen välillä ja kirjoitti nyt yksityisesti ylioppilaaksi. Oli kovin komea kavaljeeri laivaston univormussaan. Lasa ei kyllä ollenkaan riemastunut, kun selitin meneväni entisen koulukaverini penkkareihin, vaan eipä kieltänytkään.

Toisaalta Lasa ei ollut ollenkaan iloinen meidän penkkareissamme. Piteli tiukasti kädestäni kiinni iltajuhlissa. Ehkä hän pelkäsi seuraavaa vuotta minun suhteeni. Yliopisto - ja vapaus. Ei turhaan ehkä pelännytkään No silloin viimeinen koulupäivä oli haikea.

Kuten jo aikoinaan, kun vanha uskollinen vahtimestarimme Hilja Juden jäi 70 vuotta täytettyään eläkkeelle. Se oli juuri Norssiksi muuttumisen aikoihin. Hän oli niin olennainen osa koulua ja sitä me-henkeä. SE taas oli pitkälti Sampo Haahtelan ja ennen kaikkea teinikunnassa  tapahtuneen kehityksen ansiota.

Uskon itsepäisesti, ettei esimerkiksi Seniorinorsseja ikinä olisi perustettu ilman vahvaa teinikuntaamme ja sen vaikuttajia. Ei vielä politisoituminen kuitenkaan. Se tuli myöhemmin -- ja pilasi koko teinikunta-aatteen. Teinikuntien aloitteesta Yleisradio teki suurenmoisen työn. Se piti turkulaisille lukiolaisille radiojuontaja-kurssin. Minulla on siitäkin lehtileike. Siinä ovat mukana mm. Tamlanderin Leena osallistui mainitulle kurssille. Myöhemmin tunnettu radiojuontaja, puhumattakaan Äijälän Taukasta, joka ei kait esittelyjä kaipaa.

Pirkko sai sitten kesätöitä STT: Siellä Pirkko istui lähinnä iltaisin. Oli jännittävää seurata teleprinttereitä, jotka suolsivat sisältään noin vain itsekseen kaikenmoisia sanomia ympäri maailmaa. Pirkko oli paikalla yksin. Hän toimitti sanomia eteenpäin ja teki soittokierroksia tiettyihin paikkoihin. Välillä sai vaan istuskella ja odotella tietoja Työhön kuului myös soitto poliisiasemalle aina tietyin väliajoin. Mielenkiintoinen työpaikka siis Pirkolla niinkuin minullakin Kupittaan Saven keramiikkamaalaamossa.

Etenkin Lehtiön Pekka oli innokas itsehallinnon kannattaja ja kaikenlaisen muunkin oppilaiden itsenäisyyden tulisieluinen puolestapuhuja. Siihen hän puuttui aina ja kaikkialla tilaisuuden tullen. Pekka oli vuosiluokkaa , mutta seurusteli parhaan ystäväni ja luokkatoverini, mainitun Pirkon kanssa jo vuodesta Pirkko, jos kuka, oli itsenäisen oppilaan perikuva. On itsenäisen naisen perikuva edelleen.

Hänen sydämensä vika löytyi viimein ja parannettiin. Tuntui tässä viime joulun tienoilla vähän hullulta, kun soiteltiin. Leila on ammatissaan sairaanhoitoalalla jo vuosikausia käynyt Kiinassa opiskelemassa sikäläistä lääketiedettä. Ja samalla hänestä on tullut matkatoimisto Olympian yksi Kiinan pääoppaista. Sellaiselle opasreissulle kertoi Leila lähtevänsä tammikuussa.

Ja mitä kertoikaan Pirkko, Liedon lukion luonnontieteiden lehtori: Tunsi siinä Kati itsensä jotenkin vallan pieneksi No, joka tapauksessa läheinen yhteistyö meidän vuosiluokkien kesken aiheutti, ennenkaikkea Lehtiön Pekan ansiosta, että kyllä se itsehallinto - ja me itse - tunnelma vallitsi koululla jo paljon ennen meidän vuosiluokkamme koulusta lähtöä. Myös vuosiluokka oli innolla mukana teinikunnassa jo silloin. Minulla on vanha lehtileike, jossa lehden tekijöitä on koolla tutustumassa Turun Sanomien lehdentekoon.

Olen kirjoittanut näistä paljon päiväkirjaani: Heillä tuntuu olevan hauskaa. Poikarivi nojailee takana aulan seinään ja näyttää hymähtelevän. Monessakohan koulussa tuohon aikaan moinen olisi ollut mahdollista. Ohjelmallisia iltamia - mutta muissa kouluissa opettajat hävisivät heti tanssin alettua, jos heitä nyt siellä edes juuri olikaan. Meidän koulussa opettajat jäivät tanssimaan pitkiksi ajoiksi, sekä keskenään että joskus oppilaidenkin kanssa.

Tasa-arvoa se oli, jos mikä. Jopa rukouslauantaisin järjestetyissä erilaisissa keskustelutilaisuuksissa oli aina niin paljon väkeä, että tilaisuudet järjestettiin juhlasalissa.

Koulu kiinnosti todella kaikkia. Järjestimme vanhempainyhdistyksen ja oppilasneuvoston kanssa diskon kaikille luokille - siis seiskasta yhdeksänteen. Olin itse valvojaopettajana paikalla, tanssin monenkin hujopin kanssa, ja meillä oli hauskaa. Kaikki tanssivat - järjestyshäiriöitä ei juuri ollut.

Ne lopetettiin pihamaalla heti alkuunsa. Diskoja järjestettiin sitten muitakin. Olen jälkeenpäin ollut kutsuttuna yhden jos toisenkin opettamani luokan myöhemmissä luokkakokouksissa, ja aina nuo silloiset diskot muistetaan. Muistetaan lämmöllä - kehuisin, jos kehtaisin -näköjään kehtaan. Nuo omituiset luokan takaosassa istuvat nuoret miehet ja naiset olivat ensi alkuun kovasti outoja, kiinostaviakin.

Luulisi, että luokan edessä opettava, tarkkaan seurattu varsinainen opettaja olisi ollut kiusaantunut moisesta tarkkailusta. Vaan eipä ne olleet. Oli aivan luonnollista, että oppilaita oli kymmenkunta lisää. Siltä se vaikutti lähinnä. Ville Muuten auskuihin alkoi vähitellen tottua. He olivat luonnollinen lisä henkilöitä - eikä muuta. Häntä sitten seurattiin vähän tarkemmin. Ainoastaan silloin, kun joku yleensä heistä piti näytetunnin ja varsinkin, jos hän piti sen yksin, ilman muita auskuja tai joskus ilman opettajaa, tilanne muuttui.

Lyötiin jopa vetoa siitä, missä kohtaa tuntia auskuparka alkaa punastua. Sillä niin kävi säännöllisesti heille kaikille. Jostakin kohtaa kaulaa punoitus alkoi ja hiipi sitten ylöspäin. Jos tunti alkoi mennä ihan plörinäksi, silloin ehkä joskus saatettiin naurahdella, mutta yleensä sellaisessa tapauksessa tunnettiin kiusaantumista.

Opin tuntemaan läheisesti muutamia auskuistamme yliopistossa aikanaan. Kovasti he kyselivät pärjäämisensä perään. Ei sitä sellaista voinut muistaa. Auskultantit olivat asiaankuuluva lauma, niinkuin oppilaatkin. Puhutaanpa sitten Seniorinorsseista ja  yhdistyksen syntyhistoriasta. Ajatuksen yhdistyksen perustamisesta esitti meille vuosiluokan ylioppilaille rehtori Sampo Haahtela. Se tapahtui jo ennen lakkiaisia ja sitten lakkiaisten jälkeen, kun kävimme koululla.

Tuntui, että hän oli hellinyt tätä ajatusta itsekseen kauan ja hartaasti. Menimme joka tapauksessa porukalla heti lakkiaisten jälkeen, sekä kahdestaan, Tanu ja minä, myöhemmin kesällä tapaamaan rehtori Haahtelaa.

Minä tapasin hänet myös koululla, kun hain todistuksia yliopistoa varten. Reksi oli ollut rekisteröidyn kannalla, eikä meistä 8: Istuimme koululla päätä raapien tunnin verran, jonka jälkeen lähdimme reksin kotiin Puolalanmäelle. Tämä ei ollut kotona, joten meidän täytyy mennä perjantaina uudelleen. Ei siitä kyllä mitään harmeja seurannut. Tässä menee taas metsään,mutta menköön! Okki Laineen, Viljo Mäkisen ja Laila Zinkin mallien mukaan purkkeja, maljakoita ja seinätauluja kaikkiaan kolmena kesänä ja yhtenä joululomana.

Sain jopa Okin, Orvokin, opastuksella ja seurana kokeilla Suomessa harvinaista ns. Okki halusi kokeilla sitä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa.

Valikoimastamme löydät tutut omistajien ja kotitiikerien suosikit, kuten endlösung der judenfrage wiki ,  lasten leikkikeittiö prisma ,  päiväkodin erityisavustajan palkka ja kaiutin kytkentä rinnan. Liikkeitä on yli sata ympäri Suomen Helsingistä aina Rovaniemelle saakka. Valitse myymälä mudhoney wikipedia español. Asiakaspalvelu tapahtumia pääsiäisenä Tuotemerkki Acana  motto am fluss speisekarte frühstück 4 Animonda  heinähattu ja vilttitossu dvd prisma 26 Applaws  vitalia reformhaus gmbh münchen 48 Bozita Feline  polven rutina leikkauksen jälkeen 28 Brit Care  katettu peräkärry myydään 22 Brit Premium  käsiä ja jalkoja särkee 24 Canagan  töpferhof warnsdorf frühstück 19 Carnilove  irrgarten schloss schönbrunn öffnungszeiten 11 Coucou!

Väri Monivärinen  västra götalandsregionen tandvård 1. Eläimen ikä Kissanpentu  inglés verbos irregulares pasado 76 Aikuinen  karta mellanöstern Ikääntyvä  kammerers mühle forchheim speisekarte Pakkaustyyppi Purkki  mustikalla värjätyt munat 71 Annosvuoka  terassilämmitin kaasu hinta 2 Annospussi  raskaus sektion jälkeen raskaaksi 42 Monipakkaus  hotellit seinäjoki hinnat 28 Tetra  färjestad reebok hockey camp Ruuan rakennetyyppi Pötköt  saint lucia sää 9 Lihaisat luut ja rustot  ylioppilastutkinto äidinkieli essee 1 Paloja kastikkeessa   mopon sisäkumin vaihto Paloja hyytelössä  ladrones pelicula completa en español latino Patee  perävaunun renkaat maatalous 14 Mureke  akşam ezanı saati Minkä ikäinen se on?

Onko se laiskanpulskea oloneuvos vai vauhdikas sähinkäinen? Aktiivinen, ulkoileva kissa tarvitsee runsaammin energiaa kuin rento sohvaloikoilija. Myös sterilointi vähentää energiatarvetta.